Miehet ja terapia, miksi miehen ei tarvitse pärjätä yksin? Lue, miten terapia voi auttaa ihmissuhteissa, stressissä ja häpeän hoidossa.

Kirjoitan tätä psykoterapeuttina ja miehenä. Suomessa terapiaan hakeutuu edelleen selvästi vähemmän miehiä kuin muita henkilöitä. Yksi iso syy on ajatus, että pitää pärjätä yksin. Se opetetaan pojille aika varhain: älä valita, hoida omat asiasi, älä tee pikkujutuista numeroa. Yksin pärjääminen ja asioiden nieleminen voi pitää asiat hetken kasassa, mutta pidemmän päälle, varsinkin stressin kasvaessa, paine etsii jonkin ulostulon. Se voi näkyä tissutteluna iltaisin “rentoutumisen” nimissä, se voi muuttua masennukseksi tai pahimmillaan se voi purkautua läheisiin tavalla, jota kukaan ei oikeasti halua tapahtuvan. Kun vetäydymme kuoreemme, se ei suojele vain meitä – se myös työntää muut kauemmas ja tekee avun pyytämisestä seuraavalla kerralla entistä vaikeampaa.
Moni tunnistaa tilanteen, jossa kaupassa etsitään jotain puoli tuntia hyllystä ennemmin kuin kysytään myyjältä apua. Lääkäriin ei mennä ennen kuin pää putoaa harteilta. Sama logiikka voi päteä terapiaan hakeutumiseen. Entä jos terapia ei olisikaan viimeinen hätänappi vaan tapa tehdä elämästä vähän helpompaa jo nyt? Entä jos kyse ei olisi siitä, että “olen rikki”, vaan siitä, että haluan nukkua paremmin, riidellä vähemmän ja palautua nopeammin?
Yksi este terapiaan hakeutumisessa, josta puhutaan valitettavan vähän, on häpeä. Se on se kuuma aalto rinnassa, katse joka kääntyy pois ja ajatus että minussa on jotakin vikaa. Häpeä ei ole pelkkä tunne; se on tarve vetäytyä, halu suojautua näkymättömiin ja ajatus yksin pärjäämisestä. Terapeutit tunnistavat tämän kivun ja siksi terapiassa ei hoputeta avaamaan kaikkea. Riittää, että tuot yhden pienen kohdan elämästäsi, ei koko tarinaa. On lupa olla hiljaa, katsoa muualle, hakea sanoja pala kerrallaan. Häpeän kanssa emme todista syyttömyyttä emmekä pyydä anteeksi olemassaoloa. Yhdessä teemme tilaa sille, mikä on sinulle elämässä tärkeää. Häpeä saa olla läsnä, mutta se ei päätä puolestasi.
Juuri tässä kohdassa elämääsi terapia voi olla turvallinen taukopaikka. Ei siksi, että siellä opetellaan “oikeaa tunnepuhetta”, vaan siksi, että tehdään tilaa yhdelle konkreettiselle hetkelle ja päätetään, mitä siinä tehdään ensi kerralla toisin. Terapiaan tullessa ei tarvitse osata kertoa “mitä tunnen tällä hetkellä”. Riittää että kerrot mitä tapahtui: “tulin kotiin ja ääni nousi”, “menin lukkoon”, “jäin hereille kolmeen asti”. Voimme yhdessä etsiä sanat myöhemmin, mutta voimme myös mennä suoraan tekoihin.
Miehet edelleen usein väistävät tai nolostuvat ajatuksesta mennä terapiaan. Osalla meistä miehistä elää sitkeä ajatus, että terapia on vain ihmisille, joilla on “oikeita” ongelmia. Niinpä miehet juttelevat mieluummin kavereilleen, jotka tarkoittavat hyvää, mutta ovat väistämättä puolueellisia eivätkä näe tilannetta ammattilaisen kokemuksella, näkökulmalla tai vastuulla. Toisaalta moni ei puhu ongelmista kenellekään.
Moni yhdistää “hoidon” heikkouteen. Saatamme ajatella, että jos hakeudumme terapiaan, myönnämme tappion: emme pysty korjaamaan tätä itse. Viimeinen ajatus on tavallaan totta. Emme aina pysty korjaamaan kaikkea itse. Ja se on ihan ok.
Kuvittele, että miehet kävisivät terapiassa yhtä usein kuin salilla. Kuinka moni parisuhde säästyisi? Kuinka monelle pojalle rakentuisi terveempi käsitys miehisyydestä? Kuinka monella tyttärellä vahvistuisi itsetunto ja rakentuisi tarkempi tutka puolison valinnan suhteen? Mieti, kuinka paljon kipua ja vahinkoa me oikeasti voisimme välttää. Sano sen jälkeen ääneen, ettei terapia muka kannata.
Kirjoittaja: