Kouluakäymättömyys herättää vanhemmissa usein huolta, syyllisyyttä ja avuttomuuden tunnetta. Poissaolojen taustalla on kuitenkin harvoin tahallista vastustamista. Usein ne kertovat siitä, että jokin nuoren elämässä on käynyt liian kuormittavaksi. Kun ymmärrämme, mitä poissaolot yrittävät kertoa, löydämme myös paremmin keinoja auttaa.

Kun nuori jää pois koulusta, huomio kiinnittyy helposti poissaoloihin. Kuinka paljon niitä on kertynyt? Miten ne saadaan loppumaan? Milloin nuori palaa takaisin kouluun?

Nämä ovat ymmärrettävästi tärkeitä kysymyksiä. Silti huomaan työssäni pohtivani usein mistä on pohjimmiltaan kyse.

Mitä nuori yrittää kertoa poissaoloillaan?

Ajattelen, että kouluakäymättömyys on harvoin varsinainen ongelma. Useammin se on merkki siitä, että jokin nuoren elämässä on käynyt liian kuormittavaksi. Poissaolot ovat silloin kuin viesti, jonka äärelle meidän aikuisten olisi hyvä pysähtyä.

Jokaisen nuoren tarina on erilainen

Jokaisen nuoren tarina on erilainen. Yhdellä taustalla voi olla ahdistuneisuus tai sosiaalinen jännittäminen. Toisella oppimisvaikeudet, kiusatuksi tuleminen tai kokemus siitä, ettei kuulu joukkoon. Joskus taustalla on neuropsykiatrisia piirteitä, joiden vuoksi koulupäivä kuormittaa enemmän kuin ulospäin näkyy. Toisinaan taas kyse on monien pienten kuormitustekijöiden kasautumisesta, jolloin nuoren voimavarat eivät yksinkertaisesti enää riitä.

Moni nuori on yrittänyt pärjätä pitkään ennen kuin poissaolot alkavat näkyä. Siksi poissaolot eivät yleensä synny tyhjästä eivätkä yhdessä yössä. Usein niiden taustalla on pitkä prosessi, jossa kuormitus on vähitellen kasvanut suuremmaksi kuin nuoren käytettävissä olevat voimavarat.

Kouluakäymättömyyttä ei voi ymmärtää irrallaan nuoren arjesta

Pitkä työurani sairaalaopetuksessa sekä myöhemmin koulukodin rehtorina on opettanut minulle, ettei nuorta voi tarkastella irrallaan hänen ympäristöstään. Kouluakäymättömyys ei synny tyhjiössä, vaan siihen vaikuttavat samanaikaisesti koulun arki, perheen tilanne, kaverisuhteet, oppimisen haasteet, mielenterveys sekä monet muut nuoren elämään liittyvät tekijät.

Siksi tilanteen ymmärtäminen edellyttää lähes aina yhteistyötä nuoren, perheen, koulun ja muiden hänen arjessaan mukana olevien aikuisten välillä.

Sen sijaan että kysyisimme vain, miten nuori saadaan takaisin kouluun, voisimme kysyä myös, mikä koulussa tällä hetkellä tuntuu niin vaikealta, että sinne meneminen ei onnistu.

Välttäminen helpottaa hetkeksi, mutta ylläpitää ongelmaa

Neuropsykiatrisesti oireilevien nuorten kohdalla tämä näkökulma korostuu erityisesti. ADHD, autismikirjon piirteet tai erilaiset aistisäätelyn haasteet voivat tehdä koulupäivästä huomattavasti kuormittavamman kuin ympärillä olevat aikuiset ymmärtävät. Joskus ulospäin näkyy vain poissaolo, vaikka taustalla on vuosien ajan jatkunut yritys selviytyä parhaansa mukaan. Silloin kysymys ei välttämättä ole motivaation puutteesta vaan siitä, että kuormitus on ylittänyt nuoren sietokyvyn.

Samalla tiedämme, ettei pitkäaikainen välttäminen yleensä helpota tilannetta. Kun jokin asia alkaa tuntua pelottavalta tai ylivoimaiselta, sen välttäminen tuo hetkellisen helpotuksen. Juuri tämä helpotus tekee välttämisestä niin houkuttelevaa. Pitkällä aikavälillä seurauksena on kuitenkin usein se, että kouluun palaaminen tuntuu päivä päivältä vaikeammalta.

Siksi muutosta rakennetaan yleensä pienin askelin. Ei pakottamalla eikä kiirehtimällä, vaan etsimällä sellaisia kokemuksia, joiden kautta nuori voi vähitellen huomata selviytyvänsä vaikeistakin tilanteista.

Pienet onnistumiset muuttavat suuntaa

Olen saanut työssäni nähdä, kuinka merkityksellisiä pienet onnistumiset voivat olla. Yksi onnistunut koulupäivä. Yksi turvallinen kohtaaminen koululla. Yksi kokemus siitä, että vaikeasta tilanteesta voi selvitä.

Usein juuri näistä pienistä hetkistä alkaa rakentua jotakin suurempaa: luottamusta omiin kykyihin ja uskoa siihen, että tilanteet voivat muuttua.

Kouluakäymättömyys herättää vanhemmissa usein syyllisyyttä, huolta ja riittämättömyyden tunteita. Siksi haluan sanoa tämän ääneen: ette ole tilanteessa yksin. Vaikeiltakin näyttävät tilanteet voivat muuttua, kun niiden taustalla olevia syitä ryhdytään ymmärtämään ja ratkaisuja etsitään yhdessä.

Miten voin olla avuksi?

Työskentelen Terapiakeskus Alkussa lasten, nuorten ja perheiden kanssa tilanteissa, joissa kouluakäymättömyys, ahdistuneisuus, neuropsykiatriset haasteet tai erilaiset elämäntilanteet kuormittavat arkea.

Pitkä kokemukseni sairaalaopetuksesta, koulukodin rehtorin työstä sekä yhteistyöstä koulujen, oppilashuollon ja lastensuojelun kanssa auttaa hahmottamaan kouluakäymättömyyttä sekä nuoren että kouluyhteisön näkökulmasta.

Terapeuttinen työskentely voi sisältää nuoren yksilöllistä tukea, vanhempien ohjausta sekä yhteistyötä koulun ja muiden nuoren arjessa mukana olevien toimijoiden kanssa. Tavoitteena on löytää yhdessä sellaisia ratkaisuja, jotka tukevat nuoren toimintakykyä ja auttavat rakentamaan turvallista tietä takaisin oppimiseen ja kouluyhteisöön.

Ajattelen, ettei tärkein kysymys ole se, kuinka nopeasti nuori saadaan takaisin kouluun. Tärkeämpää on ymmärtää, mitä hän tarvitsee voidakseen jälleen hyvin. Kun siihen kysymykseen löydetään vastauksia, löytyy usein myös tie takaisin oppimiseen, osallisuuteen ja tavalliseen nuoren arkeen.

Kirjoittajasta

Olen Sanna Välitalo, Terapiakeskus Alkun terapeutti, neuropsykiatrinen valmentaja, kognitiiviseen käyttäytymisterapiaan suuntautuva psykoterapeuttiopiskelija ja erityisluokanopettaja.

Olen työskennellyt lasten, nuorten ja perheiden parissa yli 20 vuotta sairaalaopetuksessa, koulukodin rehtorina ja nyt terapeuttisessa työssä. Erityisen lähellä sydäntäni ovat kouluakäymättömyys, ahdistuneisuus, OCD-oireilu, neuropsykiatriset haasteet sekä traumojen vaikutusten ymmärtäminen. Työssäni pidän tärkeänä myös kodin, koulun ja muiden nuoren ympärillä olevien aikuisten yhteistyön vahvistamista.

Kirjoitan blogeissani ilmiöistä, joita kohtaan työssäni päivittäin. Toivon, että ne tarjoavat ennen kaikkea ymmärrystä, uusia näkökulmia ja toivoa silloin, kun arki tuntuu raskaalta.

Uskon siihen, että muutos alkaa usein siitä, että ihminen tulee aidosti nähdyksi, kuulluksi ja ymmärretyksi.